Belle décadence

Belle epoque OLI JA ON dekadenssia. Mihin hyvään huoleton elämänasenne on ikinä johtanut? Sinun huolettomuutesi vain lisää muiden huolta. Sitten voi käydä niin kuin 1900-luvun lopulla, eli tullaan järkiinsä ja huolehditaan niin paljon, että alkoholisoidutaan. Juon, siis välitän. Elämme kaksinaamaisessa suhteessa aikamme kanssa. Kehitykseen suhtaudutaan yltiöoptimistisesti ja mennyttä nostalgisoidaan kuin viimeistä päivää. Sokean nostalgian sijaan meidän tulisi ottaa vaari menneestä, ja katsoa tulevaisuuteen menneitä sukupolvia pessimistisemmällä silmällä. Pessimisti pettyy vasta kun muut eivät ota oppiakseen.

Dekandenssi = turmio, rappio?

Säveltäjät kastavat Pariisin maailmannäyttelyiden jatkoilla varpaitaan ulkopuolisten vaikutteiden kuningashapossa, ja happopäissään tekevät pentatonista ja sointivärikästä musiikkia. Sitten mennään sinne ”rappion” puolelle. Jaavalainen Game-Lan tapahtuma saa debussyn mielenterveyden horjumaan ja hän säveltää Minecraft-musiikkia. Moraalin perunasäkin pohjalla lukee: fin de siikli.

Musiikkitieteilevät moukat kutsuvat tätä ilmiötä nimellä dekandenssi (turmio, rappio); mielestäni halventava nimitys tolkun ajattelumallille. Heidän antamansa attribuutit tätä ajattelua heijastavalle musiikille, hetkellisyys, unet, eskapistiset fantasiat ja keinotekoisuus, ovat ”turmiollisia ja rappiollisia” verrattuna siihen ”terveeseen” ajatukseen, että maailmassa asiat menevät ja tulevat menemään koko ajan paremmin ja paremmin. Mitä sitten kun ei enää mene? Voiko jatkuva kehitys olla arvona kestävä? Onko ainoa oikea kehitys teknologista tai yhteiskunnallista? Mitä arvoa on henkilökohtaisen ajattelun kehityksellä. Niin tunnutaan uskovan vielä 2000-luvullakin, uuden teknologisen murroksen aikakautena. Eskapistinen ja pessimistinen ajatusmaailma saa mielestäni lokaa niskaan aivan turhaan täyteenahdetulta pöhinäparvekkeelta. Maailmansotia ja suurta humanitääristä kurjuutta odottaen.

Romantiikan jälkiliukkailla

Onneksi sentään elämäntapataiteilijat ovat kautta aikain vastanneet tähän ilmiöön tulella ja tappuralla. 1900-luvun alussa se näkyi vastalauseena kiilloittelevalle romantiikalle. Sointi korostui musiikin yhtenäisyyden ja loogisuuden kustannuksella (impressionismi ja ekspressionismi). Tämä kehitys ajan saatossa johtaa modernismiin (kaikissa taiteissa). Modernismiin, jota suuri yleisö ei vieläkään sadan vuoden jälkeen arvosta. Taistelumme on siis yhä ajankohtainen. Dekadenssin (lue: tolkun ajattelun) silmissä eroottisuus ja murhanhimo ovat aikamme ilmiöitä siinä missä kauneus ja subliimius. Dekadenssi ei käännä silmiään pois sairaista tai apua tarvitsevista. Salome suutelee hurmioituneena irtileikattua päätä, niinkuin nostalgistit nostalgioi ja pöhisijät pöhisevät.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kourallinen hulluja kehitteli perinteisestä romantiikan tyylistä monimutkaisempaan ilmaisuun pyrkiviä teoksia, jotka eivät vielä kuitenkaan aivan vielä saavuttaneet modernistista tasoa. Jälkiromantiikan ajan esimodernistiset säveltäjät pyrkivät progepäissään laajentamaan tajuntaansa ja musiikillista ilmaisuaan ammentamalla vaikutteita Euroopan ulkopuolisista kulttuureista. He fuusioivat perinteiseen romantiikan aikakauden ilmaisuun monimutkaisempia lyömäsoitinsovituksia ja laajensivat sointuja.  

Jälkiromantiikan edustajina ja suurina juoppoina tunnettiin esimerkiksi Anton Bruckner, Max Reger, Ferruccio Busoni. Gustav Mahler sen sijaan tunnettiin terveellisemmistä elämäntavoistaan, joilla ei ilmeisesti ollut vaikutusta muihin saman ajan romantikkoihin. Sen sijaan hänen musiikillisia edesottamuksiaan ihailtiin, ja muun muassa kansallisaarteemme Jean Sibelius tapasi vaikuttajansa henkilökohtaisesti. 

Erityisesti pienillä valtioilla tai kansoilla oli tarpeen pönkittää identiteettiään taiteen keinoin. Ilmiö näkyi erityisesti Suomessa varsinaisena kansallisena heräämisenä, joka heijastui myös Sibeliuksen ja kumppaneiden säveltämissä mahtipontisissa kansallisromanttisissa eepoksissa. Nämä teekoperinteiset sepustukset erityisesti myöhemmät polvet ovat nostaneet suorastaan legendaariseen statukseen. Toisaalta myös suuremmissa valtioissa osattiin: esimerkiksi Venäjältä tuli monia kansallisromanttisia säveltäjiä.

Suomi-kuva vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä rakentui pitkälti näiden herrojen taiteellisten edesottamusten varaan: kuvassa Axel Gallén, Oskar Merikanto, Robert Kajanus ja Jean Sibelius luonnollisessa elinympäristössään. (wikimedia commons, public domain)

Kansallisromantiikka leimaakin aikakautta varsin vahvasti, ja sen perinteet ulottuvat myös nykyaikaan ja menneen nostalgisointiin. Finlandia-hymnin kaltaisia teoksia hoilataan patrioottisesti erinäisissä tilanteissa, joissa niitä ei välttämättä edes uskoisi kuulevansa - kuten aamukahdelta hääkeikan jälkeen Kouvolassa. Toisaalta pystyy niistäkin tekemään ajan henkeen relevantteja ja mielenkiintoisia kannanottoja, joista puristit voivat sitten pahoittaa mielensä. 

DISCLAIMER: Jos ystäväsi tai sukulaisesi alkaa houria näin niin etsi hänelle apua, hän ei sitä enää itse osaa hakea.

Lähteet: Luentodiat
Kuva: Akseli Gallen-Kallela, Symposium, 1894. Haettu 22.1.2020 osoitteesta http://www.the-athenaeum.org/art/detail.php?ID=57403