Alensi Minän Iduiksi Miekat

Toisen maailmansodan päätyttyä modernismi pääsi vihdoin kukoistamaan Euroopassa. Natsien harjoittamien musiikillisten kieltolakien jälkeen koitti vapaampi aika, ja taiteilijat pääsivät jälleen taiteilemaan mielensä mukaan. Monet merkittävät säveltäjät hakivatkin inspiraationsa aikaisemmin rappiotaiteeksi leimatusta tyylistä, ja taiteen vapaus vietiin äärimmilleen. Vuonna 1946 toimintansa aloittaneesta Darmstadtin kesäkoulusta muodostui ajan merkittävä avantgardistisen toiminnan keskus, jossa merkittävät säveltäjät kuten Stockhausen, Boulez, Nono ja Messiaen pääsivät jakamaan ideoitaan. Myös musiikin jakelu vapautui ja helpottui teknologisen kehityksen seurauksena. Vaikka juoppohulluina emme ole teknologisen pöhinän suurimpia ystäviä, viihdekäytön helpottumisen ja vapautumisen vannoutuneina puolestapuhujina olemme velkaa tällaisen kehityksen mahdollistamille atonaalisille tripeille kotisohvalta käsin. Kehityksen myötä yhtenäistä estetiikkaa ei enää 1960-luvulta eteenpäin ole löydettäv...

Ensimmäinen maailmansota oli ohi, mutta Euroopan rähinäkänni ei. Tequila maistui ja nakkikioskin jono häilyi välttämättömänä realiteetin valona putken päässä. Niin Saksa, kuin Neuvostoliittokaan ei tulisi katsomaan etuilua läpi sormien. Päihtymyksestä huolimatta, ei aivan kaikki ollut vielä yhdentekevää. Tykkitulen arvista alkoi kaikkien yllätykseksi kasvamaan pieniä modernismin kukkia, jotka oli sinne ennen sotaa kylvetty. Hennot kasvit huojuivat epävarmoissa tuulissa satuttamatta ketään, toiveikkaana tulevaisuudesta. Meidän antagonistimme, niin kuin kunnon pahikset konsanaan, eivät olleet aina pahoja, vaan kääntyivät pimeyden puoleen hitaasti. Modernismi murskattiin rautasaappaan alle, niin kuin nuori jättää sähkökitaransa kaappiin pölyttymään. Tämä sähkökitara muuttuu pettymyksen perikuvaksi, muistutukseksi kyvyttömyydestä ja kaapin oven raosta tihkuu syyllisyyttä, juuri kun pitäisi nukkua. Kaikki se hyvä mitä kitara edusti unohtuu, kun sokeasti tahtoo perustella päätöstänsä,...

Junat, rautatiet, autot ja urheilu. Asioita, jotka eivät kuulu tähän blogiin.  Silti ne pitää mainita. Ne olivat erään 1. maailmansodan jälkeisen kuuluisan ranskalaisen säveltäjän, Honeggerin mielenkiinnon kohteita.  Mekaanista, tylsää, terveellistä ja asiallista...  Aika kaukana juoppohulluuden syvänteestä. Kaukana elämäntyylistä, joka synnyttää todellista taidetta.  Taiteesta, joka on sekavaa kuin ajatuksenjuoksu. Sota jyräsi Euroopan: infrastruktuuri mureni yhtä nopeasti kuin usko teknologiseen ja tieteelliseen kehitykseen. Miksi sitten musiikki muuttui teollisuustyöksi ja mekaniikaksi? Käytännöllisyys otti taiteesta niskalenkin ja heitti musiikin siltaan. Alettiin puhua käyttömusiikista. Eikä se ole sellaista musiikkia, jota me juoppohullut viihdekäytämme. Se on musiikkia, jolta haluaisimme sulkea korvamme, koska se häiritsee syvällistä ajatuksenjuoksuamme. Wienin 2. koulukunta jatkoi toimintaansa Itävallassa. Koulukunnan musiikki kehittyi kohti...

Ennen 1. maailmansotaa Schönberg joutui aisankannattajaksi. Siitä oli romantiikka kaukana. Hän reagoi puhtaan rationaalisesti, syöksyen kolmentoista vuoden vitutuskierteeseen. Jos hänellä ei saanut olla hauskaa, ei ollut muillakaan lupaa nauttia olostaan. Kanssasäveltäjät, muusikot sekä yleisö tunsivat tämän luissaan. Tässä oli todellinen taiteilija. Ekspressionismi on kuin unihalvausdemoni joka atonaalisuudellaan herättää pakokauhua useimmissa ja rationaalisuudellaan myös vakuuttaa olevansa täyttä totta. Minä, kuin sininen Schönberg väsynein silmin tuijottamassa tätä demonia, odottaen että joko uni tai kärsimys, jota elämäksikin kutsutaan, loppuisi pian. Arnold Schönbergin omakuva.  Ekspressionismi on myös systemaattista punkia. Kapinaa yleistä järjestystä vastaan, käyttäen itse järjestystä aseenaan. Kapinallisuus huomattiin jo tyylisuunnan syntyaikoina, kun ekspressionismia nimiteltiin esimerkiksi bolsevikkimusiikiksi. Ainoa vallankumous mihin ekspressionismi oikeast...