Totalitaristi vain alkoholin suhteen
Ensimmäinen maailmansota oli ohi, mutta Euroopan rähinäkänni
ei. Tequila maistui ja nakkikioskin jono häilyi välttämättömänä realiteetin
valona putken päässä. Niin Saksa, kuin Neuvostoliittokaan ei tulisi katsomaan
etuilua läpi sormien.
Päihtymyksestä huolimatta, ei aivan kaikki ollut vielä yhdentekevää. Tykkitulen arvista alkoi kaikkien yllätykseksi kasvamaan pieniä modernismin kukkia, jotka oli sinne ennen sotaa kylvetty. Hennot kasvit huojuivat epävarmoissa tuulissa satuttamatta ketään, toiveikkaana tulevaisuudesta.
Mitä **ttua
Neuvostoliitossa totalitaristisesta musiikista pyrittiin tekemään positiivista ja mieltäylentävää - olihan maan johdossa itse isä aurinkoinen. Neuvostoliitossa käsitys positiivisesta musiikista oli varsin patrioottinen: kansanperinteen mukaisia sävellyksellisiä ratkaisuja suosittiin. Voitokkuus ja optimismi ilmenivät ideologian ja vallankumouksen sankareiden ihannointina sekä konservatiivisina sävellysratkaisuina.
Modernismin kokeilullisuutta ei pidetty Neuvostoliitossa kansaan vetoavana. Sen sijaan että kansa olisi itse saanut päättää mitä haluaa kuulla, kommunistisen puolueen alainen Säveltäjäliitto tuomitsi Prokofjevin ja Shostakovitshin sävellykset kielletyiksi ja nöyryytti säveltäjiä. Prokofjev yritti tehdä myös musiikkia, joka täyttäisi sosialistisen realismin vaatimukset. Omaksi ongelmakseen hän oli tehnyt erinomaista ja suosittuakin "formalistista" musiikkia. joka leimasi hänet puutteelliseksi säveltäjäksi.
Stalinin kuoltua sosialistinen realismi menetti merkitystään, ja kuinka ollakaan Shostakovitshin aiemmin kielletyt teokset nousivat mestariteoksiksi. Prokofjev ei ehtinyt tilanteesta nauttia, sillä kuoli samana päivänä kuin Stalin.
Saksassa asioita ei lähestytty positiivisen kautta. Mikäli musiikissa tai sen tekijöissä ilmeni mitään muuhun kuin arjalaisuuteen viittaavaa, musiikkiuran saattoi Saksassa unohtaa. Saksalaiset laittoivat pannaan kaikki juutalaiset säveltäjät ja nk. rappiotaiteen edustajat. Atonaalisuus ei ollut alkuunkaan arjalaista, kuten ei myöskään jazzmusiikki. Pannaan julistettiin esimerkiksi Schönberg, Stravinsky, Hindemith, Weill, Krenek, Eisler, Berg ja Toch, joista monet veivät tietotaitonsa ulkomaille. Massiivisen aivovuodon seurauksena natsi-Saksaan ei jäänyt moniakaan säveltäjiä, jotka olisivat tehneet mitään merkittävää taidetta.
DISCLAIMER: Jos läheisesi alkaa hourimaan näin, hanki hänelle apua, sillä hän ei sitä itse enää osaa hakea.
Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Adolf_Hitler,_Eiffel_Tower,_Paris_23_June_1940.jpg Bundesarchiv, Bild 183-H28708 / CC BY-SA 3.0 DE / CC BY-SA 3.0 DE
Päihtymyksestä huolimatta, ei aivan kaikki ollut vielä yhdentekevää. Tykkitulen arvista alkoi kaikkien yllätykseksi kasvamaan pieniä modernismin kukkia, jotka oli sinne ennen sotaa kylvetty. Hennot kasvit huojuivat epävarmoissa tuulissa satuttamatta ketään, toiveikkaana tulevaisuudesta.
Meidän
antagonistimme, niin kuin kunnon pahikset konsanaan, eivät olleet aina pahoja,
vaan kääntyivät pimeyden puoleen hitaasti. Modernismi murskattiin rautasaappaan
alle, niin kuin nuori jättää sähkökitaransa kaappiin pölyttymään. Tämä sähkökitara
muuttuu pettymyksen perikuvaksi, muistutukseksi kyvyttömyydestä ja kaapin oven
raosta tihkuu syyllisyyttä, juuri kun pitäisi nukkua. Kaikki se hyvä mitä
kitara edusti unohtuu, kun sokeasti tahtoo perustella päätöstänsä, ja vakuuttaa
itselleen että on tehnyt oikein murskatessaan haaveensa.
Mitä **ttua
Neuvostoliitossa totalitaristisesta musiikista pyrittiin tekemään positiivista ja mieltäylentävää - olihan maan johdossa itse isä aurinkoinen. Neuvostoliitossa käsitys positiivisesta musiikista oli varsin patrioottinen: kansanperinteen mukaisia sävellyksellisiä ratkaisuja suosittiin. Voitokkuus ja optimismi ilmenivät ideologian ja vallankumouksen sankareiden ihannointina sekä konservatiivisina sävellysratkaisuina.
Modernismin kokeilullisuutta ei pidetty Neuvostoliitossa kansaan vetoavana. Sen sijaan että kansa olisi itse saanut päättää mitä haluaa kuulla, kommunistisen puolueen alainen Säveltäjäliitto tuomitsi Prokofjevin ja Shostakovitshin sävellykset kielletyiksi ja nöyryytti säveltäjiä. Prokofjev yritti tehdä myös musiikkia, joka täyttäisi sosialistisen realismin vaatimukset. Omaksi ongelmakseen hän oli tehnyt erinomaista ja suosittuakin "formalistista" musiikkia. joka leimasi hänet puutteelliseksi säveltäjäksi.
Stalinin kuoltua sosialistinen realismi menetti merkitystään, ja kuinka ollakaan Shostakovitshin aiemmin kielletyt teokset nousivat mestariteoksiksi. Prokofjev ei ehtinyt tilanteesta nauttia, sillä kuoli samana päivänä kuin Stalin.
Saksalaiset musiikkikriitikot Pariisissa 1940
Saksassa asioita ei lähestytty positiivisen kautta. Mikäli musiikissa tai sen tekijöissä ilmeni mitään muuhun kuin arjalaisuuteen viittaavaa, musiikkiuran saattoi Saksassa unohtaa. Saksalaiset laittoivat pannaan kaikki juutalaiset säveltäjät ja nk. rappiotaiteen edustajat. Atonaalisuus ei ollut alkuunkaan arjalaista, kuten ei myöskään jazzmusiikki. Pannaan julistettiin esimerkiksi Schönberg, Stravinsky, Hindemith, Weill, Krenek, Eisler, Berg ja Toch, joista monet veivät tietotaitonsa ulkomaille. Massiivisen aivovuodon seurauksena natsi-Saksaan ei jäänyt moniakaan säveltäjiä, jotka olisivat tehneet mitään merkittävää taidetta.
DISCLAIMER: Jos läheisesi alkaa hourimaan näin, hanki hänelle apua, sillä hän ei sitä itse enää osaa hakea.
Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Adolf_Hitler,_Eiffel_Tower,_Paris_23_June_1940.jpg Bundesarchiv, Bild 183-H28708 / CC BY-SA 3.0 DE / CC BY-SA 3.0 DE
Comments
Post a Comment