Joitakin asioita pitää ottaa myös vakavasti
Eksperimentalismin valonkantajilla on vielä tänäkin päivänä vahva utopian aura nimensä ympärillä. Utopiaa tai ei, postmodernismiin siirryttäessä eksperimentalistit onnistuivat myös konkreettisesti toimimaan boksin ulkopuolella. He onnistuivat tekemään taidetta ilman jäykkiä sääntöjä tai vanhojen pappojen ympärille rakennettua henkilökulttia.
Taiteen muutos tapahtui kuin krapula-aamun jälkeinen uusi nousu: tiukan itsetutkiskelun ja syvänteen kautta entistä miellyttävämpää pöhnää kohti. Säännöistä haluttiin vapautua, ja eri taidemuotoja alettiin yhdistellä ennennäkemättömällä tavalla. Erityisesti 1960-luvulla tajuntaa laajennettiin myös musiikissa uusilla poikkitaiteellisilla ratkaisuilla. Auktoriteetteja haastettiin, eikä aikaisemmille vuosikymmenille tyypillisiä yhtenäisiä tyylisuuntia muodostunut.
Postmodernin käsite vakiintui taiteessa 1970-luvulla, mutta sen juuret ulottuvat siitä pari vuosikymmentä taaksepäin. Noihin aikoihin muuttuivat sekä saundimaailma että tekstuuri: musiikissa alettiin hyödyntää enemmän ja enemmän elektronista äänimaailmaa ja rationaalisesta kontrollista pyrittiin eroon. Sekavaa musiikkia kuvattiin sekavilla notaatioilla, kun osa säveltäjistä alkoi käyttää graafista notaatiota. Sarjallisuuden ajan läpisävelletystä musiikista siirryttiin aleatoriikkaan, joka nojasi sattumanvaraisuuteen. Myös erilaisia sitaatteja ja kollaaseja käytettiin viittaamaan toisiin esityksiin tai yhdistelemään lainoja.
John Cage ja preparoitu piano
Eksperimentalismin Bonnie ja Clyde. Duo on tietynlainen nuoren uhon symbolismi, se haastaa käsityksen itsestään. Ei, en ole kuin isäni! Ei, en ole kuin piano. Eksperimentalistista musiikkia on varsin osuvaa kutsua meta-musiikiksi. Se rimpuilee ulos omasta kehyksestänsä. Ehkä hienoin esimerkki tästä kapinasta on Cagen teos 4'33, jossa teoksen kohteena itse yleisö. Se on kuin peili taidenäyttelyssä, jonka teosnimi on "Pellet".
Cagen meta-tasoinen haastelu ei jäänyt pelkästään musiikin tasolle, vaan hän haastoi myös hänen omaa taloudellista etuansa. Hän sävelsi suorastaan itseironisesti, haastaen pitkään vallinnutta nerokulttiajattelua. Nopeasti vilkaistessa tämä saattaa vaikuttaa laiskuudelta tai itseinholta, mutta nyt jälkikäteen voimme nähdä, että hän on tällä tavoin sineitöinyt itsensä postmodernismin kaanoniin. Varsin ironista.
Puhdasta lohduttomuutta
Kenties yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista teoksista on Krzysztof Pendereckin "Threnody to the victims of Hiroshima". Väittäisin että koskaan ei ole puhdasta lohduttomuutta, tuhoa ja tuskaa, kuvattu yhtä sieluavääntävällä tavalla. Kukaan ei saa levätä ennen kuin teos on ohi. Puhdasta lohduttomuutta.
Ajan kuluminen on lohtu. Se loppuu joskus. Penderecki ottaa sen meiltä pois. Pulssi puuttuu teoksesta kokonaan, aika on pysähtynyt huutoon. Teoksen taustalla kello kuitenkin tikittää, ja soittajilla merkkinä on perinteisen nuotinnoksen sijaan vain tietty aika, milloin he aloittavat. 52 solistista, riitasointuista jousta tuottavat epätoivoa sen avulla todella uskottavasti.
DISCLAIMER: ja takaisin sekoiluun...
KUVAN LÄHDE:
https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/7/79/Operation_Upshot-Knothole_-_Badger_001.jpg/1024px-Operation_Upshot-Knothole_-_Badger_001.jpg (public domain)
Taiteen muutos tapahtui kuin krapula-aamun jälkeinen uusi nousu: tiukan itsetutkiskelun ja syvänteen kautta entistä miellyttävämpää pöhnää kohti. Säännöistä haluttiin vapautua, ja eri taidemuotoja alettiin yhdistellä ennennäkemättömällä tavalla. Erityisesti 1960-luvulla tajuntaa laajennettiin myös musiikissa uusilla poikkitaiteellisilla ratkaisuilla. Auktoriteetteja haastettiin, eikä aikaisemmille vuosikymmenille tyypillisiä yhtenäisiä tyylisuuntia muodostunut.
Postmodernin käsite vakiintui taiteessa 1970-luvulla, mutta sen juuret ulottuvat siitä pari vuosikymmentä taaksepäin. Noihin aikoihin muuttuivat sekä saundimaailma että tekstuuri: musiikissa alettiin hyödyntää enemmän ja enemmän elektronista äänimaailmaa ja rationaalisesta kontrollista pyrittiin eroon. Sekavaa musiikkia kuvattiin sekavilla notaatioilla, kun osa säveltäjistä alkoi käyttää graafista notaatiota. Sarjallisuuden ajan läpisävelletystä musiikista siirryttiin aleatoriikkaan, joka nojasi sattumanvaraisuuteen. Myös erilaisia sitaatteja ja kollaaseja käytettiin viittaamaan toisiin esityksiin tai yhdistelemään lainoja.
John Cage ja preparoitu piano
Eksperimentalismin Bonnie ja Clyde. Duo on tietynlainen nuoren uhon symbolismi, se haastaa käsityksen itsestään. Ei, en ole kuin isäni! Ei, en ole kuin piano. Eksperimentalistista musiikkia on varsin osuvaa kutsua meta-musiikiksi. Se rimpuilee ulos omasta kehyksestänsä. Ehkä hienoin esimerkki tästä kapinasta on Cagen teos 4'33, jossa teoksen kohteena itse yleisö. Se on kuin peili taidenäyttelyssä, jonka teosnimi on "Pellet".
Cagen meta-tasoinen haastelu ei jäänyt pelkästään musiikin tasolle, vaan hän haastoi myös hänen omaa taloudellista etuansa. Hän sävelsi suorastaan itseironisesti, haastaen pitkään vallinnutta nerokulttiajattelua. Nopeasti vilkaistessa tämä saattaa vaikuttaa laiskuudelta tai itseinholta, mutta nyt jälkikäteen voimme nähdä, että hän on tällä tavoin sineitöinyt itsensä postmodernismin kaanoniin. Varsin ironista.
Puhdasta lohduttomuutta
Ajan kuluminen on lohtu. Se loppuu joskus. Penderecki ottaa sen meiltä pois. Pulssi puuttuu teoksesta kokonaan, aika on pysähtynyt huutoon. Teoksen taustalla kello kuitenkin tikittää, ja soittajilla merkkinä on perinteisen nuotinnoksen sijaan vain tietty aika, milloin he aloittavat. 52 solistista, riitasointuista jousta tuottavat epätoivoa sen avulla todella uskottavasti.
DISCLAIMER: ja takaisin sekoiluun...
KUVAN LÄHDE:
https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/7/79/Operation_Upshot-Knothole_-_Badger_001.jpg/1024px-Operation_Upshot-Knothole_-_Badger_001.jpg (public domain)
Comments
Post a Comment