Modernisti varasti autostereoni (taas!)

1900-luvun edetessä myös modernistit alkoivat putkinäöstänsä huolimatta huomata, että todellisella taiteella ei saa rahaa. Sekakäyttäjä tarvitsee rahaa! Populaarimusiikki oli 1960-luvulla saavuttanut sen pisteen, missä todellisen taiteen kuluttaminen oli jäänyt hipstereiden ja asialleen vannoutuneiden ”nörttien” kapeille treenaamattomille harteille, ja se jos mikä on huonoa mainosta. Oli keksittävä jotain.

Kävi niin kuin huumeriippuvaiselle käy, ja alettiin epätoivoissaan tekoihin, joista ei ole ylpeä. Addikti alkaa varastamaan vanhempien arvoesineitä, ja autostereoita. Perimään ystäviltä palveluksia takaisin velkoina. Säveltäjä loi tuotteen. Tieteilijät havaitsivat, että kun säveltäjän aivokemiaa muokkaavia aineita käytettiin kohtuullisemmin, pysyi säveltäjän luovuus yhäkin korkealla tasolla, mutta sekavuus väheni koehenkilöissä suuresti. Havaittiin että kohtuukäyttö lisäsi syntyvän musiikin esteettistä arvoa, samalla vähentäen tunteellista sisältöä. Estetiikan ja markkinoinnin yhteys huomattiin, ja täten lainattiin vaikutteita myös populäärimusiikin puolelta, jotta saataisiin myös ne pimeälle puolelle hairahtaneet raukat takaisin valon piiriin. Tämä neutraali, esteettinen uusi tyyli sai nimen minimalismi.

Minimalismi oli helppo markkinoitava. Se oli kaunista, sopi tilaan kuin tilaan ja ennen kaikkea ei aiheuttanut suurta vastareaktiota kenessäkään. Yleinen konsensus oli, että minimalismi oli lähes kaikkien mielestä ihan OK. Vahvin kritiikki mitä tätä tyyliä vastaan esitettiin, oli sen tylsyydestä, ja tämän pystyy juoppohullukin allekirjoittamaan. Jos musiikki voi soida sekä Alkon kassalla, että konserttisalissa, onko se taidetta vai onko se käyttöesine. Onko hieno vasara taidetta vai pelkkä esteettisesti miellyttävä työkalu?

Kaikesta huolimatta, niin kuin Alvar Aalto ja hänen maljakkonsa, nousi esinemusiikin puoleltakin kuuluisaksi muutamia nimiä. Ensimmäisenä mainittakoon Steve Reich, joka kehitti termin prosessimusiikki. Prosessi sananakin viittaa hieman tuotantolinjaisuuteen, ja musiikkiin jäi tuotantoesineen tavoin jälki sen luomisesta. Muoviesineestä näkee mistä se on leikattu irti muotistaan, ja minimalistisesta teoksesta näkee miten se on rakennettu. Muita kuuluisia äänen muotoilijoita olivat mm. Phillip Glass ja John Adams, joka itseasiassa korruptoitui vielä rajummin alkaessaan myöhemmällä iällä käyttää uusromantiikkaa ja jopa sitaattitekniikkaa (!) aseenaan.

Vielä lisää musiikin kaupallisia sovellutuksia

Sitä mukaa kun elokuvateollisuus alkoi kehittyä, osa 1900-luvun taidemusiikin säveltäjistä teki aluevaltauksen elokuvamusiikin pariin. Mikäpä sen kätevämpää, kuin osuminen Hollywood-kultasuoneen - aivan kuin rikkaisiin naimisiin pääsisi! Toisaalta kuten rikkaissa naimisissakin, piti omissa intohimoissaan ehkä tehdä jotain kompromisseja, ja musiikin piti olla myös suurelle yleisölle ymmärrettävää. Monet amerikkalaiselokuviin musiikkia tuotteliaasti säveltäneet, esimerkiksi Steiner ja Korngold, olivat tässäkin blogissa aiemmin käsitellyistä irvokkaista syistä Euroopasta Yhdysvaltoihin siirtyneitä säveltäjiä. Aivovuodon seurauksena pioneerit loivat romantiikan tyyliin ja johtoaihetekniikkaan pohjautuvia kuvakerrontaan sopivia sävellystuotteita. Itsessään melko mielikuvituksettomalta kuulostavaa sävellystyötä tehtiin aluksi tiimeissä. 

Pioneerien työlle ovat kuitenkin velkaa monet myöhemmin legendaariseen statukseen nousseet elokuvamusiikin taideteokset. Osa elokuvasäveltäjistä ei nimittäin onneksi kaihtanut atonaalisuutta, dissonanssia tai muitakaan modernismin hienouksia. Päästyään yhteyteen oikeanlaisen kuvakerronnallisen aineksen kanssa lopputulokset hivelevät myös juoppohullun sisintä. Euroopassa taidemusiikin säveltäjillä oli parempi mahdollisuus toteuttaa itseään, sillä paine kaupallisuuteen ei ollut niin suuri kuin amerikkalaiselokuvilla.

Toisaalta, kun populaarimusiikki ja rock nousivat kansansuosioon, ne ujuttautuivat myös elokuvamusiikin maailmaan. Tyylit limittäytyivät tai jatkoivat rinnakkain taidemusiikin kanssa. Näin ollen elokuvamusiikistakin muodostui melkoinen sillisalaatti, jonka parissa on 1900-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien hämmentänyt erittäin monenkirjavista traditioista ammentavia säveltäjiä.